Erämaan legenda Surnu-Pekka kuuluu niihin suomalaisiin henkilöihin, joiden elämä tuntuu nykyisestä näkökulmasta lähes toisesta ajasta. Oikealta nimeltään hän oli Pekka Tervaniemi, vuonna 1933 syntynyt ja vuonna 2022 kuollut Vätsärin erämaan asukas, joka vietti suuren osan elämästään kaukana teistä, palveluista ja tavallisesta kaupunkielämästä.

Surnu-Pekka tunnettiin erityisesti omavaraisesta elämäntavastaan. Poronhoito, kalastus, metsästys, marjastus ja luonnon rytmi kuuluivat hänen arkeensa tavalla, jota nyky-Suomessa näkee enää harvoin. Hän asui pienessä hirsitalossa ilman sähköverkkoa ja juoksevaa vettä, ja hänen kotinsa sijaitsi noin 40 kilometrin päässä lähimmästä maantiestä.

Suurelle suomalaisyleisölle Surnu-Pekka tuli tunnetuksi etenkin Ylen dokumentista Pieni rakkaustarina. Dokumentti teki näkyväksi elämäntavan, joka oli jo tuolloin katoamassa.

Kuka oli Surnu-Pekka?

Surnu-Pekka oli oikealta nimeltään Pekka Tervaniemi.

Hän syntyi vuonna 1933 ja kuoli elokuussa 2022 88-vuotiaana. Elämänsä aikana hänet tunnettiin useilla eri nimillä. Surnu-Pekan lisäksi hänestä käytettiin ainakin nimiä:

• Terva-Pekka
• Artin-Pekka
• Pekka Tervaniemi.

Surnu-Pekka-nimi liittyi hänen asuinpaikkaansa Surnuun tai Tsurnuun, joka sijaitsee Inarin pohjoisissa erämaissa Vätsärin alueella.

Artin-Pekka-nimitys puolestaan liittyi hänen isäänsä, ja sitä käytettiin paikallisesti etenkin Nellimin suunnalla.

Valtakunnallisesti tunnetuimmaksi nimeksi jäi kuitenkin Surnu-Pekka.

Surnu-Pekan lapsuus alkoi Petsamon suunnalla

Pekka Tervaniemen lapsuus liittyy kiinteästi Petsamon historiaan ja toisen maailmansodan tapahtumiin.

Tervaniemen perhe eli pohjoisessa alueella, joka joutui sodan ja myöhemmin alueluovutusten seurauksena suurten muutosten keskelle. Pekan isä oli Frans Artturi Tervaniemi ja äiti Elli Marija.

Sodan aikana perhe joutui evakkoon, ja elämä muuttui nopeasti.

Perhe vietti aikaa myös Keski-Suomessa ennen paluutaan pohjoiseen. Vuonna 1944 Tervaniemet asettuivat Surnun alueelle, jossa sijaitsi Pekan saamelaisten isovanhempien talvikoti.

Tästä alkoi Pekan pitkä yhteys paikkaan, josta myöhemmin tuli lähes erottamaton osa hänen identiteettiään.

Sota muutti koko Tervaniemen perheen elämän

Surnu-Pekan elämäntarina ei siis ala vapaaehtoisesta päätöksestä muuttaa yksin erämaahan.

Taustalla olivat sodan aiheuttamat siirtymiset, Petsamon menetys ja pohjoisen perheiden pakko rakentaa elämäänsä uudelleen.

Tervaniemen perhe oli tottunut poronhoitoon ja pohjoisen oloihin jo ennen Surnuun asettumista. Kun elämä siirtyi Inarijärven pohjoisosien maisemiin, luonnosta tuli jälleen toimeentulon perusta.

Tämä tausta auttaa ymmärtämään Surnu-Pekan myöhempää elämäntapaa.

Hän ei ollut kaupunkilainen, joka olisi aikuisena päättänyt kokeilla omavaraisuutta. Hän kasvoi ympäristöön, jossa luonnon tunteminen, eläinten hoito ja pitkien välimatkojen kulkeminen olivat käytännön elinehtoja.

Koulumatkat olivat aivan toista luokkaa kuin nykyään

Pekka kävi koulua Nellimissä.

Koulunkäynti ei kuitenkaan muistuttanut tavallista nykyistä koulupäivää. Etäisyydet olivat pitkät, eikä koulumatkoja voinut tehdä päivittäin.

Pekka asui koulukodissa ja pääsi kotiin vain muutaman kerran vuodessa.

Talvella hänen isänsä saattoi hakea hänet porokyydillä, ja kesäisin matkanteossa käytettiin venettä.

Koulunkäynti jäi lopulta melko lyhyeksi. Kolmen kouluvuoden jälkeen Pekka palasi Surnuun eikä lähtenyt ammattikouluun.

Sen sijaan hän oppi käytännön työn kautta niitä taitoja, joita elämä erämaassa vaati.

Erämaan ammattilainen oppi tekemällä

Surnu-Pekkaa kuvataan usein erakkona, mutta pelkkä sana ei kerro kovin paljon hänen todellisesta osaamisestaan.

Hän osasi kalastaa, metsästää, hoitaa poroja, liikkua erämaassa ja huolehtia kodistaan pitkien matkojen päässä palveluista.

Lisäksi hän korjasi itse koneita ja moottoreita.

Tällaiset taidot olivat välttämättömiä ympäristössä, jossa huoltoliikkeeseen tai kauppaan ei voinut vain ajaa muutamassa minuutissa.

Surnu-Pekan selviytyminen perustui siihen, että hän tunsi ympäristönsä, luonnonolosuhteet ja käytännön työt poikkeuksellisen hyvin.

Isän kuolema muutti elämän suunnan

Vuosi 1958 oli Pekka Tervaniemen elämässä raskas.

Hänen isänsä Frans Artturi loukkaantui vakavasti poroerotuksessa. Rintakehään tullut vamma ja murtuneet kylkiluut johtivat lopulta siihen, että hän kuoli samana vuonna.

Isän kuoleman jälkeen vastuu kodista ja arjesta siirtyi entistä enemmän Pekalle.

Tilannetta vaikeutti myös Pekan äidin sairastuminen.

Äiti joutui pitkäksi aikaa vuodepotilaaksi, ja Pekka kuljetti hänelle lääkkeitä pitkien matkojen päästä.

Inka Valle oli tärkeä osa Surnun elämää

Surnu-Pekan elämästä puhuttaessa syntyy helposti kuva miehestä, joka eli koko aikuisikänsä täysin yksin.

Tämä ei ole aivan tarkka kuvaus.

Pekan äidin sairauden aikana kodissa auttoi Inka Valle. Hän jäi Surnuun myös Pekan äidin kuoleman jälkeen.

Inka Valle eli Pekan rinnalla vielä vuosikymmeniä.

Tämän vuoksi Surnu-Pekan elämästä on parempi puhua erakkomaiseen elämäntapaan perustuvana arkena kuin väittää hänen eläneen aina täydellisessä yksinäisyydessä.

Myöhemmin Inka Vallen vanhuus ja heikentynyt liikkumiskyky johtivat siihen, että hänen oli muutettava Ivaloon hoitoon.

Äidin kuolema jätti Pekalle lisää vastuuta

Pekka Tervaniemen äiti kuoli vuonna 1969.

Surnun tila jäi tämän jälkeen yhä selvemmin Pekan vastuulle.

Hän jatkoi elämää ympäristössä, jonka hän tunsi lapsuudesta lähtien.

Arki ei perustunut palkkatyöhön tavallisessa merkityksessä, vaan luonnosta saatavaan toimeentuloon, omiin taitoihin ja vuodenaikojen vaihtelun mukaan tehtäviin töihin.

Täysi luontaistalous oli pitkään arjen perusta

Yksi Surnu-Pekan elämäntavan keskeisistä käsitteistä on luontaistalous.

Hän elätti itseään pitkään pääasiassa luonnosta saatavilla resursseilla.

Toimeentuloon kuuluivat muun muassa:

• poronhoito
• kalastus
• metsästys
• marjastus
• sienestys
• polttopuiden tekeminen
• luonnonantimien hyödyntäminen.

Ravinto muodostui esimerkiksi kalasta, poronlihasta, hilloista, sienistä ja muista pohjoisen luonnon antimista.

Surnu-Pekan elämä ei kuitenkaan ollut täysin eristettyä kaupankäynnistä.

Kylämatkoilla voitiin hankkia esimerkiksi suolaa, sokeria, jauhoja, tupakkaa ja muita sellaisia tuotteita, joita ei voinut valmistaa itse.

Siksi hänen elämäntapaansa on täsmällisempää kutsua pitkään erittäin vahvasti luontaistalouteen perustuneeksi elämäksi.

Hillat olivat osa pohjoisen ruokapöytää

Surnu-Pekkaa käsittelevissä englanninkielisissä teksteissä esiintyy joskus virheellinen maininta vadelmista.

Todellisuudessa kyse oli erityisesti hilloista, jotka ovat pohjoisessa Suomessa tärkeä ja arvostettu luonnonvara.

Hilla tunnetaan myös nimillä lakka ja suomuurain.

Surnun ympäristön suot tarjosivat marjoja, joita voitiin käyttää omaan ruokaan ja tarvittaessa myös toimeentulon täydentämiseen.

Surnu-Pekan talossa ei ollut tavallisia mukavuuksia

Yksi tunnetuimmista asioista Surnu-Pekan elämässä oli hänen kotinsa yksinkertaisuus.

Talossa ei ollut tavallista sähköverkkoa eikä juoksevaa vettä.

Vesi piti hakea itse.

Lämmitys ja ruoanlaitto perustuivat perinteisiin menetelmiin, ja kaikki kodin ylläpito vaati omaa työtä.

Myöhemmin seinällä oli pieni aurinkopaneeli, mutta se ei tehnyt kodista modernia sähköistettyä taloutta.

Surnu-Pekan elämä oli siis käytännössä hyvin kaukana siitä teknisestä mukavuustasosta, johon suomalaiset olivat jo hänen elinaikanaan tottuneet.

Surnu sijaitsi kaukana lähimmästä tiestä

Surnun syrjäisyys oli todellista.

Lähimmälle maantielle oli noin 40 kilometriä.

Matkat eivät koostuneet pelkästä kävelystä. Surnuun päästäkseen saatettiin kulkea veneellä Inarijärven yli, jatkaa pienemmillä vesireiteillä ja kävellä lopuksi metsä- ja suoalueiden halki.

Matkanteko riippui vuodenajasta.

Talvella käytössä saattoivat olla porot, sukset tai myöhemmin moottorikelkat. Kesällä vene oli välttämätön kulkuväline.

Surnu-Pekan koti ei siis ollut syrjäinen vain suomalaisessa mittakaavassa. Se oli paikka, johon pääseminen vaati suunnittelua ja erämaatuntemusta.

Vätsärin erämaa on edelleen vaativa ympäristö

Vätsärin erämaa sijaitsee Inarin kunnassa Inarijärven itä- ja koillispuolella.

Alue on noin 156 000 hehtaarin kokoinen.

Se tunnetaan vaikeakulkuisesta ja kivikkoisesta maastosta, metsistä, soista, järvistä ja suurista tiettömistä alueista.

Myös nykyisin Vätsärissä liikkuvalta vaaditaan hyviä erätaitoja.

Surnu-Pekalle nämä olosuhteet olivat kuitenkin kotiympäristöä.

Siinä missä satunnainen retkeilijä voi nähdä Vätsärin poikkeuksellisen vaativana erämaana, Pekka oli kasvanut lukemaan sen maastoa, säätä ja vuodenaikoja luonnollisena osana arkea.

Mistä nimi Surnu-Pekka tuli?

Surnu-Pekka sai tunnetuimman lempinimensä asuinpaikkansa perusteella.

Surnu, josta käytettiin myös muotoa Tsurnu, sijaitsi Vätsärin syrjäisellä alueella.

Paikka ja mies yhdistyivät niin vahvasti, että nimi jäi elämään.

Pekka Tervaniemeä kutsuttiin eri yhteyksissä myös Terva-Pekaksi.

Paikallisesti tunnettiin lisäksi nimi Artin-Pekka, joka viittasi hänen isäänsä.

Suurelle yleisölle Surnu-Pekka oli kuitenkin nimi, jolla hänestä muodostui koko Suomessa tunnettu erämaahahmo.

Pieni rakkaustarina teki Surnu-Pekasta valtakunnallisesti tunnetun

Vaikka Pekka Tervaniemi oli pohjoisessa tunnettu jo ennestään, suuri suomalainen yleisö tutustui häneen erityisesti Ylen dokumentin kautta.

Tosi tarina: Pieni rakkaustarina esitettiin Yle TV1:ssä 16. marraskuuta 2010.

Dokumentin ohjasi Erkki Määttänen, joka vastasi myös käsikirjoituksesta, kuvauksesta ja äänityksestä.

Ohjelman kesto oli hieman alle puoli tuntia.

Myöhemmin dokumenttia käsittelevä Ylen Elävän arkiston artikkeli julkaistiin helmikuussa 2011.

Tästä syntyy joskus sekaannus, jossa itse dokumentin ilmestymisvuodeksi ilmoitetaan 2011.

Tarkempi ilmaisu on kuitenkin, että dokumentti esitettiin televisiossa vuonna 2010 ja Ylen arkistoartikkeli julkaistiin seuraavana vuonna.

Dokumentti näytti elämäntavan ilman turhaa kiillotusta

Pieni rakkaustarina ei ollut kilpailuohjelma eikä romantisoitu selviytymisformaatti.

Sen kiinnostavuus syntyi juuri arjen tavallisuudesta.

Katsoja näki ihmisen, joka eli ympäristössä, jossa monet nykyiset mukavuudet eivät olleet itsestäänselvyyksiä.

Pekka Tervaniemi ei vaikuttanut itse pitävän elämäntapaansa suurena saavutuksena.

Hän oli kotonaan.

Tämä asenne teki hänestä suomalaisille kiinnostavan henkilön.

“En ole täällä viihtymässä, olen kotona”

Surnu-Pekkaan yhdistetään yksi hänen tunnetuimmista lausahduksistaan:

“En ole täällä viihtymässä, olen kotona.”

Ajatus kiteyttää hänen suhteensa Vätsäriin paremmin kuin monet pitkät kuvaukset.

Ulkopuoliselle Surnu saattoi olla vaikuttava mutta ankara erämaa.

Pekalle se oli koti.

Juuri tämä ero on olennaista Surnu-Pekan tarinassa.

Hän ei elänyt erämaassa siksi, että halusi kokeilla minimalistista elämäntapaa tai päästä hetkeksi pois yhteiskunnasta.

Se oli maailma, johon hän oli kasvanut.

Surnu-Pekka ei pitänyt omaa elämäänsä selviytymiskokeena

Modernissa mediassa eräelämä kuvataan usein selviytymisenä.

Surnu-Pekan tapauksessa näkökulma oli toinen.

Hän oli tottunut ympäristöönsä.

Kalastus, polttopuiden tekeminen, porojen hoitaminen ja pitkien matkojen kulkeminen eivät olleet ohjelmanumeroita.

Ne olivat tavallista elämää.

Pekan mukaan pärjääminen oli mahdollista, kun oli kasvanut näihin maisemiin eikä ollut saanut kaikkea valmiiksi.

Tämä ajatus on ehkä tärkein selitys sille, miksi hän vaikutti niin rauhalliselta ympäristössä, joka olisi monelle nykysuomalaiselle hyvin haastava.

Miksi Surnu-Pekkaa kutsutaan erämaan legendaksi?

Ilmaus erämaan legenda Surnu-Pekka ei ollut virallinen arvonimi.

Se syntyi vähitellen hänen elämäntapansa, paikallisen maineensa ja dokumentin tuoman julkisuuden kautta.

Legendan taustalla oli useita asioita.

Ensinnäkin hän eli poikkeuksellisen syrjäisessä ympäristössä.

Toiseksi hän hallitsi erämaan vaatimat taidot käytännössä.

Kolmanneksi hänen elämäntapansa edusti maailmaa, joka alkoi jo hänen elinaikanaan kadota.

Neljänneksi hän suhtautui omaan elämäänsä tavalla, joka kiehtoi suomalaisia.

Hän ei yrittänyt olla legenda.

Ehkä juuri siksi hänestä sellainen tuli.

Surnu-Pekka ei ollut moderni elämäntapavaikuttaja

Nykyään omavaraisuudesta, luonnonläheisyydestä ja niin sanotusta off-grid-elämästä puhutaan paljon.

Surnu-Pekan elämä kannattaa kuitenkin erottaa modernista elämäntapakokeilusta.

Hän ei muuttanut erämaahan saadakseen kokemuksen yksinkertaisesta elämästä.

Hän ei rakentanut sosiaalisen median identiteettiä omavaraisuuden ympärille.

Hän ei myöskään suhtautunut kotiinsa vaihtoehtona tavalliselle elämälle.

Se oli hänen tavallinen elämänsä.

Erakkona eläminen ei tarkoittanut täydellistä eristäytymistä

Surnu-Pekkaa kuvataan usein yhdeksi Suomen viimeisistä todellisista erakoista.

Määritelmä on ymmärrettävä, mutta sitä kannattaa käyttää maltillisesti.

Hän eli erittäin syrjässä ja myöhempinä vuosina myös yksin, mutta hänellä oli yhteyksiä muihin ihmisiin.

Inka Valle eli Surnussa hänen kanssaan pitkään.

Pekalla oli sukulaisia ja tuttavia, ja hän teki kylämatkoja tarpeen mukaan.

Hänen elämästään kirjoitettiin myös lehdissä jo ennen Ylen dokumenttia.

Siksi Surnu-Pekka oli erakko ennen kaikkea elämäntapansa ja asuinpaikkansa vuoksi, ei siksi, että hän olisi kokonaan katkaissut yhteydet ympäröivään maailmaan.

Viimeiset vuodet olivat suuri muutos

Vanhetessaan Pekka Tervaniemen terveys heikkeni.

Lopulta elämä Vätsärissä ei enää ollut mahdollista samalla tavalla kuin ennen.

Hän vietti viimeiset vuotensa vanhainkodissa Ivalossa.

Muutos oli varmasti valtava ihmiselle, joka oli elänyt lähes koko elämänsä hyvin vapaassa ja harvaan asutussa ympäristössä.

Pekan serkku kuvasi myöhemmin hänen tilannettaan voimakkaalla vertauksella. Hänen mukaansa erämaan vapauteen tottunut mies oli hoivakodissa kuin pakojänis häkkiin vangittuna.

Kyse ei ollut Pekan omasta sitaatista, vaan läheisen ihmisen kuvauksesta.

Surnu-Pekka kuoli vuonna 2022

Pekka Tervaniemi kuoli elokuussa 2022.

Hän oli kuollessaan 88-vuotias.

Hänet haudattiin Ivalossa 25. elokuuta 2022.

Kuoleman jälkeen monet pohjoisessa muistelleet ihmiset näkivät hänen poismenonsa myös yhden aikakauden päättymisenä.

Pekka Tervaniemi ei ollut ainoa erämaan elämään tottunut pohjoisen ihminen, mutta hänen kaltaisensa elämäntapa oli jo erittäin harvinainen.

“Lajinsa viimeinen” kuvasi muuttuvaa Lappia

Surnu-Pekan kuoleman jälkeen hänestä käytettiin ilmaisua lajinsa viimeinen.

Ajatus ei tarkoita, etteikö Suomessa enää eläisi erätaitoisia, omavaraisia tai syrjäseudulla asuvia ihmisiä.

Kyse on ennen kaikkea elämäntavasta.

Pekka Tervaniemi kuului sukupolveen, jolle erämaa ei ollut harrastuspaikka vaan työn, kodin ja toimeentulon ympäristö.

Tieverkot, sähköistyminen, moottoriajoneuvot, palvelut ja teknologia muuttivat pohjoista nopeasti hänen elinaikanaan.

Hän näki yhden ihmisiän aikana valtavan muutoksen.

Surnu-Pekan tarina on myös pala Petsamon historiaa

Pekan elämästä ei kannata kertoa vain Vätsärin erakkona.

Hänen lapsuutensa kytkeytyi Petsamoon, sotaan ja evakkoon.

Tämä tekee hänen elämästään samalla osan laajempaa Suomen historiaa.

Monet pohjoisen perheet joutuivat sodan seurauksena jättämään kotinsa ja rakentamaan elämänsä uudelleen.

Tervaniemen perheelle uusi vaihe alkoi Surnussa.

Pekka jäi sinne vuosikymmeniksi.

Näin yhden ihmisen elämässä yhdistyivät Petsamon menetys, Lapin sodanaikaiset kokemukset, poronhoito, erämaakulttuuri ja modernisoituvan Suomen muutokset.

Vätsärin erämaa teki Surnu-Pekasta sen, kuka hän oli

Surnu-Pekan henkilöä ja Vätsäriä on vaikea erottaa toisistaan.

Maisema muokkasi hänen arkeaan.

Pitkät etäisyydet vaativat suunnittelua.

Kylmyys vaati lämpöä ja polttopuita.

Vesistöt tarjosivat kalaa mutta määräsivät samalla kulkureittejä.

Porot olivat osa toimeentuloa.

Soilta löytyivät hillat.

Metsä ja tunturiluonto tarjosivat resursseja, mutta ne vaativat myös kunnioitusta ja kokemusta.

Surnu-Pekan tarina on siksi yhtä paljon tarina paikasta kuin ihmisestä.

Miksi Surnu-Pekka kiinnostaa suomalaisia yhä?

Surnu-Pekan elämä kiinnostaa, koska se muodostaa vahvan vastakohdan nykyiselle arjelle.

Tänä päivänä suuri osa suomalaisista elää ympäristössä, jossa sähkö, lämmin vesi, internet, ruokakaupat, autot ja erilaiset palvelut ovat jatkuvasti saatavilla.

Surnu-Pekan maailmassa moni asia oli toisin.

Ruoka saattoi vaatia kalastamista.

Lämpö syntyi polttopuista.

Veden hakeminen oli oma työvaiheensa.

Pitkä matka kylälle saattoi vaatia useita eri kulkutapoja.

Tällainen elämä herättää uteliaisuutta juuri siksi, että se oli samalla kertaa suomalainen ja nykyihmiselle hyvin vieras.

Hänen elämässään oli myös tavallisuutta

Surnu-Pekan tarinaa ei kuitenkaan tarvitse tehdä suuremmaksi kuin se oli.

Juuri tavallisuus tekee siitä kiinnostavan.

Pekka söi, työskenteli, korjasi tavaroita, liikkui, kalasti, hoiti eläimiä ja huolehti läheisistään.

Hän eli vain ympäristössä, jossa näiden asioiden tekeminen vaati erilaisia taitoja kuin kaupungissa.

Legenda syntyi jälkeenpäin.

Pekalle itselleen Surnu oli yksinkertaisesti koti.

Mitä Surnu-Pekalta voidaan oppia?

Surnu-Pekan elämä ei ole käyttöohje, jota kaikkien pitäisi seurata.

Sen sijaan hänen tarinansa muistuttaa muutamasta asiasta, jotka ovat edelleen kiinnostavia.

Ensimmäinen on käytännön osaamisen merkitys.

Pekka osasi tehdä itse paljon sellaista, mistä moderni ihminen on riippuvainen palveluista.

Toinen on ympäristön tunteminen.

Hän tiesi, miten luonnossa liikutaan ja miten vuodenaikojen muutokset vaikuttavat elämään.

Kolmas on suhtautuminen kotiin.

Surnu ei ollut hänelle maisema, jota piti ihailla ulkopuolelta.

Se oli paikka, johon hän kuului.

Surnu-Pekan perintö elää dokumenteissa ja muistoissa

Pekka Tervaniemen fyysinen elämä päättyi vuonna 2022, mutta hänen tarinansa säilyi.

Ylen dokumentti on tässä tärkeässä asemassa.

Sen ansiosta suomalaiset voivat nähdä, miltä hänen ympäristönsä näytti, kuulla hänen puhettaan ja saada käsityksen hänen tavastaan suhtautua omaan elämäänsä.

Lisäksi paikalliset muistot ja lehtihaastattelut täydentävät kuvaa ihmisestä dokumentin takana.

Surnu-Pekka ei jäänyt historiaan poliitikkona, urheilijana tai viihdetähtenä.

Hän tuli tunnetuksi juuri sillä, että eli omaa arkeaan omalla tavallaan.

Erämaan legenda Surnu-Pekka muistetaan vielä pitkään

Erämaan legenda Surnu-Pekka eli Pekka Tervaniemi jäi Suomen historiaan poikkeuksellisen elämäntapansa vuoksi.

Hänen tarinansa alkoi sodan, Petsamon menetyksen ja evakon varjossa. Vuodesta 1944 Surnun erämaiset olosuhteet muodostivat ympäristön, johon hän juurtui lähes koko loppuelämäkseen.

Surnu-Pekka eli pitkään luontaistalouteen perustuvaa arkea. Porot, kalastus, metsästys, hillat, sienet ja oma työ muodostivat elämän perustan. Kodissa ei ollut sähköverkkoa tai juoksevaa vettä, ja lähimpään maantiehen oli kymmeniä kilometrejä.

Silti hänen tarinansa ydin ei ehkä ole vaikeuksissa.

Se on siinä, että hän itse näki ympäristönsä kotina.

Surnu-Pekka ei lähtenyt Vätsäriin etsimään seikkailua. Hän ei pyrkinyt erämaan symboliksi eikä Suomen tunnetuksi erakoksi. Hän eli elämää, johon oli kasvanut.

Kun Erkki Määttäsen Pieni rakkaustarina toi Pekka Tervaniemen suomalaisiin koteihin vuonna 2010, yleisö näki jotakin, joka oli jo katoamassa.

Vanhan pohjoisen elämäntavan.

Ihmisen, joka tunsi ympäristönsä.

Ja miehen, jolle syrjäinen Vätsärin erämaa ei ollut maailman laidalla.

Se oli koti.